Edellinen kirjoitukseni 19.6. tuntuu naurettavalta. Naurettavan naivilta, sinisilmäisyyteni äärimmilleen viedyltä onnenpuuskalta, jonka typeryyksissäni menin ikuistamaan blogiini. Vitun tyhmä ämmä. Miksi menin luottamaan.

Sitä onnea kesti sen hetken verran, että ehdin tosiaan luulla että jotain todella on meneillään. Luotin sen assholen sanoihin, niihin samoihin, joilla pikkutytöiltä pummataan pi***a, vakuutellen että halutaan "paljon enemmänkin". Just, ei vissiin haluta.

Tällä hetkellä kaikki minua lähestyneet äijät voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. On valioliiga, johon kuuluvat ne kaikki upeat, ihanat ja äärettömän hyvät tyypit, jotka ovat yleensä ystäviäni eivätkä nappaa "siinä mielessä". Sitten on nappulaliiga, johon kuuluvat kaikki nämä sitoutumiskammoiset pi***uhaukat, joiden ikuinen päämäärä (keinoja kaihtamatta), on päästä panemaan toinen toistaan sinisilmäisempiä vatipäitä. Kuten minua.

Aloitan siis uuden jakson elämässäni. Pari kuukautta olenkin jo soveltanut tätä suoran toiminnan taktiikkaa tuolla ulkoelämässä: suora "en usko sanaakaan mitä sanot" tilittävän kundin kasvoille ja näkemiin. Nyt kovennan otteita. Oli kyseessä kuka tahansa, kehoitan hakemaan pesää jostain muusta osoitteesta ja kerron, etten usko sanaakaan mitä se helvetin lippatukka tilittää.

Juhannuskin meni miten meni. Omia ystäviä kaivatessa ja silleen.