Kaikenlaista sitä on tullutkin kirjoitettua ja avoimesti tilitettyä.. Miten tyhmä tyttö voinkaan olla.. Luotan ihmisiin, uskon - tai ainakin haluan uskoa, ja aina käy huonosti.

Niin myös viimeisimmässä blogimerkinnässäni mainitun sällin kanssa. Tosi huonosti. Särjin sydämen sittenkin.

Sen jälkeen tuli ihminen, joka vei jalat alta ja jolle olisin antanut kaiken heti, nyt, tässä. Annoinkin, liikaakin, ja kun takapakkia tuli, makasin pari päivää sängyssä pentukoiran kusen keskellä ja itkin, tärisin, olin pahimmassa tuskassa koskaan.

Tästä viisastuneena olen varuillani. Eihän ihmisiin näköjään vaan voi luottaa. Vasta kuulin viikonloppuna että eräänkin hyväksi ystäväkseni luulemani kundin on ollut jo kuukausia pakko kertoa kaikki asiani eteenpäin. Tai mikään pakkohan ei ole kuin kuolla ja maksaa veroja, mutta hän ei ilmeisesti ole kyennyt pitämään sanaansa, vaan on pettänyt luottamukseni.

Ja minä silti vaan uskon ja luotan uusiin ja vanhoihin ihmisiin elämässäni, haluan nähdä kaikissa hyvää ja pidän ihmisistä sellaisina kuin he ovat. Virheineen, epäluotettavine piirteineen ja muutenkin. Koskakohan se alkaisi kantaa hedelmää? Palkitaankohan siitä ikinä?

On omituinen tunne. Pidän vaan eräästä ihmisestä niin kovasti jo.

Teen itselleni nuudelia yöpalaksi, joten ravaan tätä kirjoittaessani välillä keittiön puolella. Siitä syystä teksti saattaa olla varsin katkonaista.

Eräs ihminen on tunnustanut tunteensa minua kohtaan jo jonkin aikaa sitten. Aluksi ajattelin sen olevan hetken huuma-tyyppinen pikku ihastuminen, mutta siitä ei nyt todellakaan taida olla kyse. Tämä ihminen on tosissaan, joka solullaan ja mikä kaikkein hämmentävintä, pystyy sen vielä minulle suoraan sanomaankin. Se suoruus yhdistettynä tunteiden voimakkaaseen laatuun on niin käsittämätön asia minulle, että se vetää hiljaiseksi. Yhtäkkiä joku välittää minusta juuri tällaisena, ei enempänä eikä vähempänä. Minun itseni takia.

Tämä ihminen on osa kaveriporukkaamme, jonka miespuolisiin jäseniin olen yksi toisensa perään ollut kevään mittaan semi-ihastunut muutaman päivän tms. Tämähän on varsin luonnollista, vastakkaisten sukupuolten kanssakäydessä keskenään tiiviisti, tunteita syntyy jne. Tämmöisen piikkiin laitoin tämänkin tunteidentunnustuksen aikanaan.

Myönnettäköön, että aina välillä olen yksinäni myhäillyt, miten kiva ihminen tämä tyyppi on. Mutta ei sen enempää. Nyt kuitenkin olen ajatellut häntä viime aikoina kovasti ja odottanut aina tapaamisia ja viettänyt paljon aikaa yhdessä, sekä pitänyt yhteyttä.

En minä tiedä.. Tai tiedän. On minullakin tunteita häntä kohtaan, selviä ja syviä. Mutta ei helvetti, en minä halua sitä ihmistä satuttaa heittäytymällä epävarmana suhteeseen, jossa hän itse olisi mukana sata lasissa. Minä tiedän kuitenkin, että on seikkoja, jotka hänessä häiritsevät, joista osa vielä samoja, joiden takia myös exän luota lähdin. Eikö vahingosta pitäisi jo viisastua?

Lauantaiaamuna heräsin hänen vierestään, ystävänä. Nauroin enemmän kuin aikoihin, viihdyin, oli helppo olla. Oma itseni siinä toisen vieressä. Tiesi tarkkaan, että toinen ei satuttaisi edes vahingossa vaan pitäisi kuin kukkaa kämmenellään.

Senpä takia en ole sanonut hänelle ajatuksistani mitään. Imartelulle varsin persona tapauksena ja ihailusta nauttivana idioottina lankean helposti ihmiseen tuntematta itse oikeastaan mitään. Tästä ihmisestä välitän kuitenkin niin jumalattoman paljon, että jo riski, että saattaisin särkeä sydämen suhteessa, pakottaa perääntymään ja arvioimaan tilannetta mahdollisimman pitkälle järjellä - ei sydämellä tällä kertaa.

Olen ihan hukassa. Hän kärsii, ja minä olen hukassa. Saisi tulla joku ratkaisu.

Edellinen kirjoitukseni 19.6. tuntuu naurettavalta. Naurettavan naivilta, sinisilmäisyyteni äärimmilleen viedyltä onnenpuuskalta, jonka typeryyksissäni menin ikuistamaan blogiini. Vitun tyhmä ämmä. Miksi menin luottamaan.

Sitä onnea kesti sen hetken verran, että ehdin tosiaan luulla että jotain todella on meneillään. Luotin sen assholen sanoihin, niihin samoihin, joilla pikkutytöiltä pummataan pi***a, vakuutellen että halutaan "paljon enemmänkin". Just, ei vissiin haluta.

Tällä hetkellä kaikki minua lähestyneet äijät voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. On valioliiga, johon kuuluvat ne kaikki upeat, ihanat ja äärettömän hyvät tyypit, jotka ovat yleensä ystäviäni eivätkä nappaa "siinä mielessä". Sitten on nappulaliiga, johon kuuluvat kaikki nämä sitoutumiskammoiset pi***uhaukat, joiden ikuinen päämäärä (keinoja kaihtamatta), on päästä panemaan toinen toistaan sinisilmäisempiä vatipäitä. Kuten minua.

Aloitan siis uuden jakson elämässäni. Pari kuukautta olenkin jo soveltanut tätä suoran toiminnan taktiikkaa tuolla ulkoelämässä: suora "en usko sanaakaan mitä sanot" tilittävän kundin kasvoille ja näkemiin. Nyt kovennan otteita. Oli kyseessä kuka tahansa, kehoitan hakemaan pesää jostain muusta osoitteesta ja kerron, etten usko sanaakaan mitä se helvetin lippatukka tilittää.

Juhannuskin meni miten meni. Omia ystäviä kaivatessa ja silleen.

Kesäyössä kohtalo puuttuu peliin ja tahtoo näyttää osaavansa tehdä joskus jotain hienoakin elämälläni. Tai sitten kyseessä on yläkerran väki, mutta niin tai näin - jotain uskomatonta tapahtui.

Olen koko kevään ihaillut erästä miestä, jonka kanssa törmäämme työn merkeissä kerran viikossa-kahdessa. Olemme törmänneet myös työn ulkopuolella, muttemme ole vaihtaneet tuolloin sanaakaan. Korkeintaan moikanneet ja hymyilleet, kun ei kumpikaan ole kehdannut tulla "häiritsemään"..

Nyt olimme kavereiden kanssa jälleen radalla ja baari, jossa hengailimme vaikutti jonähdyltä - vaihdoimme extempore yhden kaverini kanssa kuppilaa ja siellä.. Voi elämän kävyt! Erinäisten vaiheiden jälkeen vietimme yön yhdessä ja seuraavan päivänkin pitkälle iltapäivään asti. Jäätelöä, siideriä ja kesä keskellä kaupunkia. Minä, Kutkute ja kaikki ovet auki. Ja minä selitin mielessäni tyypin käytöksen vaan ystävällisyytenä ja samoin oli tehnyt hänkin. Ihan hullua.

Mutta miehet on valtaosin pelkkiä kusipäitä, tai sitoutumiskammoisia tai jotain (näin sanotaan, luin lehdestä;) ) eli tässä voi käydä huonosti. Olen tästä niin innoissani, mutta skeptisenä ja täysin väsyneenä kaikkeen säätämiseen, en kuitenkaan voi heittäytyä täysin tutimaan tähän onnentunteeseen. Kyllä mahdollisuudet ovat taas niin olemassa, että turpaan tulee. Jos en kelpaakaan, niin sitten aloitan kyllä jonkkun uuden suunnan elämässäni.

Järjestetäänköhän jotain kursseja lepakoksi tahtoville?

Viimeisimmän blogimerkintäni kommenttilaatikkoon oli ilmaantunut epäily. Epäily koski mahdollista "uutta miestä". Voin vannoa, sellaista ei todellakaan ole näköpiirissä.

Tai on, kutkute, mutta se on niin epätodennäköistä sitten kuitenkin, että siitä mitään tulee. Eli käytännössä, ei mitään. (Vaikka törmäsin kyllä siihen ja KOSKIN ohimennen kättä! Hymy oli mmm, lämmin...)

Syy miksi olen ollut tässä vaiti, on simppeli. Olen paiskinut duunia minkä olen vaan pystynyt, vapaat koomaillut ja kompastellut baareissa ja kaikenlisäksi olen vielä aloittanut auringonottokauden kaupungin puistoissa! Jos valittavana on purnaus blogiin tai chillailu puistossa auringonpaisteessa, mahdollisten kesäkollien tsekkailu ja muu urbaani eläminen, valitsen kyllä ulkona suoritettavan vaihtoehdon.

Olen muuten onnistunut jollain ihmeen konstilla haalimaan ympärilleni varsinaisen armeijan ihailijoita. Heitä on kaikkialla. Kaikissa piireissä. Ihan kuin joku olisi istuttanut jonkun siemenen joka suuntaan, ja nyt ne kaikki siemenet puskevat tainta mullasta samaan aikaan. Olen hämilläni.

Menkää pois, älkää tykätkö musta!